”Aamurusko, paska päivä”

“Aamurusko, paska päivä”, sanoi puolisoni lestadiolainen mummo. Oli kuulema ainoa kohta, kun muori päästi suustaan ruman sanan. Lausahdus ei toki tarkoittanut, että päivästä on tulossa muutoin kehno kuin kelien puolesta. Aamurusko laveeraa taivaan punaisen eri sävyin kotipihan mäntyjen takana. Tänään pitäisi mennä taas matikka eli madekoukut kokemaan, saapa nähdä yllättääkö tuisku jäällä. Matikanpyynti on kuopuksemme ja Jieŋâ-koiramme lempitouhua. Nyt kun päivät pitenevät harppauksin, viitsii työ- ja koulupäivänkin jälkeen lähteä jo suksille ja pyyntihommiin. Mieltäni lämmittää aina niin nähdä, kun retkue hiihtää puukot vyöllä heiluen metsäsuksillaan ja ahkiot perässä kotijärvellä.

Ja näiden reissujen ansiosta helmikuun perusruoka, matikkakeitto, onkin porissut kattilassa harva se päivä. Puoliso nylkee nahkat talteen pakkaseen ja käytämme ne sitten erilaisissa käsitöissä. Esimerkiksi (poron) sisnanahkasta tehdyissä laukuissa ja pusseissa, vöissä tai koruissa voi käyttää koristeena esimerkiksi pissalla tai pajulla parkittua matikannahkaa, jossa on todella hienot pintakuviot.

Eilen kyllä vähän nauratti vapaapäivää viettävä opettajatar-puolisoni, joka tuli kuopusta iltapäiväkerhosta hakemaan puukko vyöllä roikkuen, haalari veressä ja poronkarvoissa. Vaikka elämme toisaalta aikamoisessa macho-kulttuurissa, kyllä täällä naiset osallistuvat kaikenlaisiin töihin, osaavat tehdä ja pärjäävät. Pakkohan se on ollut ennenkin pärjätä, kun miehet ovat olleet porometsällä viikkojakin poissa kotoa.

Talvi on ollut täällä lumisempi kuin ikinä. Vanhempien ihmisten mukaan talvet olivat yhtä lumisia kuin nyt aina heidän lapsuudessaan. Lapset ovat tietysti olleet innoissaan ja on kaunistakin, kun puiden latvoilla notkuu puuteripilviä. Monena talvena puut ovat olleet mustia, vaikka maassa olisikin ollut lumipeite. Välillä kyllä meinaa mennä hermot auton kaivamiseen kotipihasta. Harva se aamu olen jäänyt kiinni johonkin kinokseen ja töihin lähtö on saanut odottaa. No sellaista se on täällä joskus. Säiden ja vuodenaikojen armoilla, pieni ihminen.

Valon lisääntyminen saa aikaan kaikenlaista positiivista hyrinää. Varasin jopa ajan kampaajalle ja hammaslääkärille. Laitoin kaulaan värikkään huivin. Eilen sai autoillessa laittaa ensimmäistä kertaa aurinkolasit päähän. Voi sitä onnea. Kuukkelikin aamuisin jo pihassa piipittää.

Kevät tuo tullessaan pilkki- ja kelkkailureissujen lisäksi porokuninkuusajot, Kautokeinon pääsiäisjuhlat, Marianpäivät, Kultapullo-hiihtokisat ja mitä kaikkea! Potkukelkkailijoita, moottorikelkkailijoita, lumikenkäilijöitä – kaikenlaisia liikkujia riittää jäällä, umpisessa ja merkatuilla reiteillä, aasialaiset ovat hiihtäneet koko talven kirkonkylällä jopa keskellä tietä. Joskus vielä kevät tarkoitti minulle ennen valkovuokkoja ja pikkukenkiä, nyt se ennemminkin pannukahvia, nuotiotulia ja kantohankia. Tekemistä, liikettä, energiaa.

Esikoinen, 12-vuotias, sanoi eilen haluavansa kesätöihin. Hämmästyin. Nyt jo? Miksi? Onko lapsuus nyt ohi? Miten meidän yhteiset kesälomareissut, eikö enää meinaa lähteä mukaan etelään mökille? Ei vielä! Mitä ihmettä? Haluaa kuulema alkaa säästää moottorikelkkaa varten, tietty malli ja merkki ovat tietysti jo tiedossa. Oli laskenut, että jos joka kesä saisi tienattu 500 euroa siihen mennessä, että on 15-vuotias ja saa ajaa kelkkakortin, rahat kelkkaan olisivat ainakin melkein kasassa.

Nyt olemme sitten miettineet ja selvittäneet, että mitä töitä hän voisi tehdä, kuinka pitkän aikaa lomasta, montako tuntia päivässä ja kuka mistäkin ja mitäkin maksaisi. Lain mukaan alle 14-vuotiasta ei voi palkata virallisesti töihin – vasta 15-vuotias voi itse tehdä työsopimuksen ja myös irtisanoa sen. Alle 14-vuotias voi kuitenkin esiintyä ja avustaa tilapäisesti taide- ja kulttuuriesityksissä tai niihin rinnastettavissa tapahtumissa aluehallintoviranomaisen poikkeusluvalla. Tänä vuonna 13 vuotta täyttävä esikoiseni saisi tehdä työtä vain työsuojeluviranomaisen myöntämällä poikkeusluvalla. En tiedä, eiköhän moni kuudesluokkalainen ole jo tienannut vähän taskurahaa naapurille ruohoa leikkaamalla tai vaikkapa sukulaisen lasta hoitamalla. Vaihtoehdoiksi meillä taitaa jäädä nyt marjanpoiminta, pororengin työt, jotka kesällä voivat olla esimerkiksi aidan korjaamista tai kullanhuuhdonta.  Kullanhuuhtoja-kummisetänsä on luvannut ottaa matkaan Lemmenjoelle, ehkäpä sieltä löytää niin ison hipun, että kelkkarahat on kerralla tienattu.

Kuopuksemme on nyt syksyllä aloittanut inarinsaamenkielisellä ensimmäisellä luokalla. Ainoana luokastaan, jossa on oppilaita esikoululaisista kakkosluokkalaisiin, hän ei vielä osaa lukea. Tuntuu hieman haastavalta touhulta, kirjaimet eivät meinaa jäädä mieleen eivätkä sulaudu vielä sanoiksi. Yritämme suhtautua asiaan rennosti, mutta hieman jännittää. Entä jos kyseessä onkin jokin lukihäiriö tai muu ongelma, jota saamenkielisten erityisopettajien tai muun asiantuntija-avun puutteessa ei osata huomioida tai puuttua tarpeeksi varhaisessa vaiheessa – ja ennen kaikkea – jos sen helpottamiseksi ei löydetä konsteja. Suomessa ei esimerkiksi ole yhtään saamenkielistä puheterapeuttia. Monesti sitä miettii, että täällä voikin elää, jos on terve eikä tarvitse mitään erityisapuja. Esimerkiksi syöpähoitoihin pitäisi lähteä Ouluun saakka. Se on täältä likipitäen sama matka Ouluun kuin Helsingistä Ouluun.

Viime kesänä jouduimme trampoliinionnettomuuden satuttua lähtemään pojan kanssa päivystykseen Ouluun. Ensin Ivalon terveyskeskukseen ja sieltä edelleen Rovaniemelle, jossa ei sattunut olemaan silmälääkäriä paikalla, joten ei muuta kuin eteenpäin Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan. Lääkäri kuvasi, katsoi kuvat ja totesi, että voi lähteä takaisin kotiin. Kotiin palattuamme kilometrejä oli tullut 1100. Silmä oli turvonnut ja sillä näki kaiken kahtena yli kuukauden ajan, mutta onneksi parantui pikku hiljaa eikä epäiltyä murtumaa löytynyt.

Sateenkaariuusperheemme laajenee pian, kun lasten isän uusi puoliso saa kesällä vauvan. Pojat ovat tulevasta sisaruksesta innoissaan ja miettivät kovasti nelikielisen perheen kieliasiaa. Onko heidän tehtävänsä puhua sisarukselleen inarinsaamea, jota inarinsaamelainen isä ei enää osaa, mutta he osaavat ja puhuvat usein myös keskenään. Onko sisar myös inarinsaamelainen, vaikka hän tuleekin puhumaan äidinkielenään thaita? Kun isä puhuu äidin kanssa englantia, äiti lapselleen thaita, pojat keskenään inarinsaamea ja isä lapsilleen suomea, saa siinä jo vähän miettiä. Varmaa on kuitenkin se, että minä ja Anna ompelemme tulokkaalle lapintakin. Onhan hän ihan yhä inarinsaamelainen kuin sisaruksensakin.

Ensi viikolla alkaa Rovaniemellä myös Arctic Pride. Kovasti tekisi mieli mennä ja varmaan menemmekin. Siellä marssimme ensimmäisenä vuonna poron kanssa pitkin pääkatua ja Anna joikasi megafoniin. Tapahtuma on kasvanut vuosi vuodelta ja nyt laajentunut viikonlopulta koko viikon kestäväksi tapahtumasarjaksi. Vieraita on tulossa Eurooppaa ja Pohjois-Venäjän Murmanskia myöten. Myös Cimon kansainvälinen sateenkaarinuorten hankeporukka vierailee Arctic Pridessä. On hienoa, että juuri pohjoisen kansainvälisyys näkyy myös Arctic Pridessa.

Viikolla nähdään täällä Inarissa alkuperäiskansojen ja saamelaisten Skabmagovat-elokuvajuhlilla ennakkoensi-iltansa saanut Suvi Westin Sparrooabbán – minä ja siskoni, joka palkittiin myös DocPointissa yleisön suosikkina. Koska dokumenttielokuva käsittelee Suvin ja siskonsa Kaarinin kautta pitkälti sitä todellisuutta ja niitä kysymyksiä joita todeksi täällä saamelaiskulttuurin keskellä seksuaalivähemmistössä elämme, kosketti se tietysti erityisesti. Tarvitsisin oman blogikirjoituksen niille ajatuksille, joita elokuva minussa herätti – ehkä sen aika on myöhemmin – mutta vahva suositus elokuvalle joka tapauksessa. Sparrooabbán näytetään muuten Yle TV1:llä 29. helmikuuta.

Niin ja onnea vielä meille kaikille juuri tässä kirjoittaessani loppuun taputellun tasa-arvoisen avioliittolain ja sen liitelakien hyväksymisestä. Muistetaan lobata vielä äitiyslaki-kansalaisaloitetta, jotta saadaan lastenkin oikeudet vielä yhdenvertaisiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

2IPkO

Please type the text above: