Lähtö ja paluu

Laskimme verkot pimeällä järvellä. Jossakin jänkällä, vaarojen kainalossa, kurjet huusivat ka-ka-ka-ka. Siellä suunnittelivat lähtöä. Eilen katselin toimiston ikkunasta, kun jo hieman hätäisemmät ystävänsä katosivat pieninä pisteinä harmaaseen horisonttiin. Ajattelin, että mitä sinne, etelään. Parempi täällä. On tilaa, raikas ilma ja järvet täynnä kalaa. Miksi lähdette? Minäkin jo palasin. Laitetaan lämpimiä vällyjä talven tullen.

Mutta niin vain vapaina lensivät, piittamatta ihmisten piirtämistä rajoista.

Rajoista ja raja-aidoista, sodasta, turvapaikan etsimisestä ja rasismista keskustelimme 12-vuotiaan esikoisen kanssa koko viisituntisen matkan Rovaniemelle. Radiosta tuli virtamaan raporttia Lahden ja Kouvolan pakolaisvastaisista iskuista.

”Äiti, eikös mummokin lähtenyt sotaa pakoon silloin Pohjanmaalle, kun ne saksalaiset poltti niiden kodin ja koko Lapin?” ”Voiko meillekin käydä niin, että meidän pitää lähteä jonnekin pakoon, jos tulee sota?” ”Mihin me sitten mentäisiin?” ”Miksikähän joku on rasisti?” ”Voiko joku niin kuin tosi menestynyt ja koulutettu olla myös rasisti?” ”Voiko joku tummaihoinen olla rasisti?” ”Onkohan Milla-serkkua (nimi keksitty) tai sen isää koskaan nimitelty ihonvärin takia?” ”Jos joku mun kaveri vaikka sanoo sua homoksi niin onko se vihapuhetta?” ”Mä näin yhden videon, jossa yks tummaihoinen meni hakemaan ja töitä ja sille sanottiin, että valitettavasti nyt ei ole yhtään vapaita paikkoja. Mutta sitten kun yksi valkoihoinen meni hakemaan siitä samasta paikasta heti sen jälkeen töitä, niin siltä vaan kysyttiin, että koska se vois aloittaa. Onko sekin niin kuin rasismia?” ”Ajattele, jos ihmisillä olisi rodut niin kuin koirilla. Oltaisiinko me saamelaiset niin kuin oma rotu?”

Viisi tuntia ei siinä riittänyt. Onneksi oli myös paluumatka. Enemmän oli kummallakin kysymyksiä kuin vastauksia. Jos vaikka jostain päästä helpottaakin, niin kyllä taas toisaalta tämä vanhemmuus näköjään käy vuosi vuodelta myös haastavammaksi. Puhuminen, asioiden ja tunteiden sanottaminen, historian tuntemus, konkreettiset esimerkit siitä, miten voimme auttaa ja itse toiminnallamme vaikuttaa – siinä omat konstini. Nähtäväksi jää, riittääkö.

Puolison ja ystävien kanssa olemme jutelleet, että eräs selviytymiskonsti on käpertyä yhä syvemmälle omaan kuplaan ja varjella sitä puhkeamasta, sulkea tietoisesti ulos paha maailma, harrastaa tervettä eskapismia, vähentää uutisvirtaa ja somea. Voi keskittyä omaan pikkupikkuelämään, siihen kaikkeen mikä on hyvin. Voi hengailla hyvisten kanssa, leipoa mustikkapiirakkaa, lukea romaaneja, laittaa mieltä kohottavaa bergamottia tuoksulamppuun ja chill out musiikkia soimaan, tanssahdella järvenrantaan, ihailla ruskan värjäämiä punaisia mustikanvarpuja, tehdä parit aurinkotervehdykset ja tuntea syvää kiitollisuutta.

Toisaalta pms-päivinä ja välillä muutenkin voi raivota elämän epäoikeudenmukaisuutta. Voi kirjoittaa päässään tulikivenkatkuisia mielipidekirjoituksia, suunnitella myyvänsä kaiken ja lähtevänsä vapaaehtoistyöhön intialaiseen orpokotiin tai vähintäänkin alkavansa ehdolle seuraavin kunnallisvaaleihin. Sitten voi taas hakea vaikka nauriin anopin kasvimaasta, istua alas ja miettiä, että ehkä joutuu vaan hyväksymään kaiken tämän keskinkertaisuuden itsessään ja muissa, elämässä. Sen, että ei ehkä koskaan tule kirjoittamaan bestselleriä, kun ei saa yleensä aikaiseksi edes Sateenkaariperheiden blogia uutiskirjeen ilmestymiseen mennessä. Voi syödä nauriin, yrittää armahtaa itsensä ja tehdä parhaansa.

Lehdet varisevat jo puista ja aallot lyövät rantaan. Viime vuonna pohjanmaalla tähän aikaan oli kaikki niin ihmeellistä. Vuosi juurilla opetti paljon. Eniten itsestä. Sain sitä perspektiiviä, jota niin oli vailla ja hakemaan lähdin. Sain myös kokemuksen siitä, miten tuttu voi olla vierasta ja vieras tuttua. Niillä seuduilla, jossa sukuni ovat vuosisatoja sijainneet, ei ehkä ollutkaan minulle sijaa. Ja samalla sain niin kovin usein ja monilta kuulla, että poissaoloni jätti pohjoiseen kokoiseni aukon. Täällä pohjoisessa on koti. Ihmiseni. Täällä osaan olla. Tämä maa puhuu minulle(kin), kun vain kuuntelen.

Juurimatka muistutti itseäni myös siitä, että unelmia on mahdollista yhä toteuttaa ja että jotkut tilanteet, hankalista tilanteista ja ajatusmalleista ulospääseminen vaativat joskus radikaalejakin ratkaisuja. On aina oikein seurata sydäntään. Niin ja senkin sain ilokseni todeta, että rakkaus ja jopa parisuhde voi pysyä, jopa lujittua vuoden etäsuhteen aikana. Samaten kuin kaikkien perheenjäsenten välit. Ikävä ja kaipuu toista ihmistä kohtaan on kaunis, kaunis asia.

Ei niin kovin seikkailumielinen ja muutoksille vastahankainen esikoinenkin rohkaistui vuoden aikana. Piti sopeutua isoon luokkaan ja sai tutustua maaseudun kasvattien ja kantasuomalaisten lisäksi koulussa ja harrastuksissa niin maahanmuuttajiin kuin pohjanmaan ruotsinkieliseen ja romanivähemmistöön. Uusia maailmoja aukesi, meille kaikille.

Kuopuksella alkoi nyt syksyllä koulu. Inarinsaamenkielisessä luokassa kaikki olivat tuttuja jo kielipesästä. Ihana ilo ja into läksyistä, välitunneista, uusista taidoista ja ystävistä. Uusi maailma, taas.

Nyt lapset odottavat jo talvea. Moottorikelkalla ajamista, trampoliinilta lumikasaan hyppelemistä ja lumessa alasti pyöriskelyä, kuulemma. Arkea rytmittävät jääkiekkoharjoituksetkin ovat jälleen alkaneet. Hallille on meiltä on 50 kilometrin matka (pitkin serpentiinitietä, jossa saa yleensä väistellä poroja ja hulluja kuskeja), mutta kiitos naapurissa asuvan joukkueen valmentajan, esiteini pääsee kulkemaan treeneissä ja saa siellä rauhassa purkaa angstejaan. Lätkän lisäksi lasten harrastuksiin kuuluvat sähly ja jalkapallo. Laskin, että jos kummankin joukkuepeleihin tarvittavat varusteet lasketaan yhteen niin erilaisia osia ja suojuksia on viitisenkymmentä kappaletta. Ja kun lapsilla on kaksi kotia, niin sehän on varma, että jotkut hemmetin munasuojat ovat takuuvarmasti siellä toisessa osoitteessa juuri silloin kun niitä tarvittaisiin. Välillä tuntuu, että maailman energiakriisin ratkaiseminenkin olisi yksinkertaisempaa kuin näiden varusteiden tallessa pitäminen.

Itsekin olen alkanut taas käymään tanssitunneilla, jumpassa ja salilla. Kevättalvikuntoon 2016! Mikään ei nimittäin ole rasittavampaa kuin kinnaava kelkkahaalari. Viime talvena, kun pilkkireikää kairasin, niin persauksista repesivät. Ei kiitos enää sitä viimaa ja nöyryytystä.

Töissä on taas ihanaa, kun sain virkavapauden aikana aivan mahtavan työkaverin. Useamman vuoden yksin töitä tehneenä sitä todella osaa arvostaa, kun on joku jonka kanssa etsii ratkaisuja nopeasti päätöstä vaativiin tilanteisiin, kehittää ja suunnittelee, nauraa ja jakaa ammatillisia kysymyksiä. Ja huonoa ei tällaiselle entiselle työnarkomaanille ja suorittajalle tee sekään, että työkaveri usein päivän päätteeksi kysyy: ”Eikö se sinunkin olisi jo aika lähteä kotiin?” Toivon, että siitä tulee pian oma sisäinen ääneni. Uupua en nimittäin työhön enää meinaa. On niin paljon muutakin. Kuten nyt tämä tuoreiden siikojen paistaminen ja tulen tekeminen leivinuuniin. Uimahalliretki ja Uno-kortinpeluut. Ainakin näin sunnuntaina.