Pride, viisut ja vaalit

IMG_8576Kuten viime blogikirjoituksen aikaan, olen jälleen lomailemassa pohjoisessa. Alkuvuosi on mennyt arjen tuoksinassa yhtä humahtaen kuin pohjanmaan lumet helmikuun loppupuolella. Juuri siinä vaiheessa, kun vettä tuli taivaalta toista päivää kuin aisaa, pakkasimme sukset boksiin ja suuntasimme pohjoiseen. Hiihtoloma starttasi varsinaisella ilotulituksella, kun juhlistimme Arctic Prideä Rovaniemellä koko perheen voimin. Arctic Pride järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa ja meille ensimmäisestä kerrasta mukana olleille se alkoi tuntua jo traditiolta.

Erityisesti nautimme tänä vuonna siitä, että Rovaniemen Seta ja Priden järjestäjät olivat huomioineet ohjelmassa myös perheet. Lauantaiaamuna suuntasimmekin keskustan Angry Birds –puistoon ulkoilemaan muiden lapsiperheiden ja lapsenmielisten kanssa. Paikalla oli arktisesta viimasta ja pakkasesta huolimatta ilahduttavan paljon iloisia isoja ja pieniä ihmisiä. Ihana pehmoinen Kettu sai paljon halauksia ja kuuma mehu lämmitti. Tapahtuma oli varmasti kaikkien paikalla olleiden mielestä onnistunut ja jätti tuntuman, että kävijöitä saattaisi jo löytyä vakinaiseenkin sateenkaariperhetoimintaan, jos sellaista Rovaniemellä järjestettäisiin.

Puistosta suuntasimme yhdessä kulkueeseen, jossa ainakin uutisten mukaan oli viitisensataa osanottajaa. Setan puheenjohtajan Panu Mäenpään ja muiden paikalla olevien, aina Utsjoelta saakka saapuneiden tuttujen kanssa kävelimme pitkin Rovakatua – samalla, kun puolisoni Anna joikasi megafoniin niin, että kaupunki raikasi. Sampoaukiolla päästimme ilmapallot irti ja hetken verran pilvinen taivas oli sakeana värikkäitä pisteitä kaikissa sateenkaaren väreissä. Kulkueen jälkeen saimme vielä järjestettyä lastenhoitoasiat niin onnekkaasti, että saimme vielä pisteenä i:in päälle, parin kuukauden erossa olon jälkeen, parisuhdeaikaa ja riekkua tanssilattialla aamutunneille – ennen hotellin valkeisiin lakanoihin pujahtamista. Oi onnea napapiirillä.

Inarissa olemme ottaneet hiihtoloman lähes kirjaimellisesti ja silloin kun emme ole hiihtäneet, olemme katselleet hiihtoja televisiosta. Onneksi sieltä tuli välillä viisutkin. Meillä kotikatsomon saamelaiset kannustivat naapurikylän duoa Soljua, itse vanhana wannabe punkkarina fanitan fanaattisesti Pertti Kurikan nimipäiviä. Iloitsimme kaikki bändin voitosta ja voitokkaan kappaleen sanat vetosivat syvästi niin esiteinin kuin jonkinlaista jälkiuhmaa kokevan eskarilaisen mielenmaisemaan.

Jäimme miettimään esikuvien vaikutusta lapsillemme, jotka vähemmistöperheissä elävät. 2-vuotias kummityttömme Aini katsoo ja kuuntelee yhä joka päivä ”ripiitillä” viitisentoista kertaa Soljun finaaliesityksen. Anna mietti, miten erilaista voikaan olla kasvaa nuoreksi maailmassa, jossa ”omaan maailmaan” kuuluva henkilö esiintyy samoilla areenoilla kuin kaikki muutkin kansan idolit – ei vain oman kansan kyläjuhlilla. Mietimme, miten ja miksi kaikista yhdeksästä finaalikappaleesta 2-vuotiaan ihailun kohteeksi nousi juuri se kappale, jossa oli jotakin tuttua – tässä tapauksessa esimerkiksi revontulia imitoivat valot, saamelaisnaisen koru, huivi, joiku. Pohdin, toiko Pertti Kurikan nimipäivien voitto samansuuntaisen ihailun, ilon tai samastumisen tunnetta myös kehitysvammaisten lasten joukossa? Hienoa valoshowta tanssijoineen punk-tähdet eivät tosin tarjonneet, mutta aitoa ja rehellistä itseään ja meininkiä senkin edestä.

Mietin myös, mitä opetamme, tietoisesti tai tiedostamatta lapsillemme. Onko niin, että lojaalius omaa ryhmää kohtaan tulee aina ensimmäisenä? Onko homon äänestettävä homoa, naisen naista, saamelaisen saamelaista siitäkin huolimatta, että kappale tai henkilö ei miellytä? Varmaankin niin usein on, että lojaalius omaa ryhmää kohtaan on vahvaa. On kuitenkin ilo huomata, että vähemmistöt tukevat myös toisiaan ja sen lisäksi ryhmän ulkopuolelta voi löytyä yllättävänkin laajaa tukea. Sinä iltana, kun PKN voitti viisukarsinnat, tunsin jotakin samantapaista kuin Kansalaistorilla ensimmäisen kansalaisaloitteen, tasa-arvoisen avioliittolain, mennessä läpi. Suomi on todellakin muuttumassa.

Euroviisut ovat kaikessa viihteellisyydessään ja sateenkaarikansan glitterihuumassa aina olleet myös politiikkaa. Pertti Kurikan nimipäivien voitto on nostanut esille yhden ison ja hämmästyttävän epäkohdan vammaisten oikeuksien toteutumisessa Suomessa. Suomi ei ole vieläkään ratifioinut vammaisten henkilöiden, eli maailman suurimman vähemmistön oikeuksia koskevaa YK:n yleissopimusta, vaikka sopimuksen allekirjoittamisesta on kulunut seitsemän vuotta. Yli 130 maata on ratifioinut sopimuksen ja Suomi on yksi harvoista Euroopan maista, joissa sopimusta ei ole vahvistettu.

Sama kohtalo on saamelaisten oikeuksia koskevalla YK:n ILO 169 –sopimuksella, joka on parhaillaan perustuslakivaliokunnassa ja uhkaa siirtyä taas seuraavalle hallituskaudelle. Sopimuksen ratifioinnista on väännetty jo 25 vuotta.

Täysin valmiina ministeriössä jumittaa tällä hetkellä, yhdessä translain kanssa, niin ikään kristillisdemokraattien torppaama esitys uudeksi äitiyslaiksi. Esitys selkeyttäisi naisparien, kahden äidin perheiden oikeustilaa ja yhdenvertaisuutta suhteessa eri sukupuolta oleviin vanhempiin. Äitiyslaki muun muassa vahvistaisi avoliitossa elävien naisparien lasten oikeuden molempiin vanhempiinsa esimerkiksi siinä tapauksessa, että vanhemmat eroavat. Laki turvaisi myös syntyvän lapsen oikeuden vanhempaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että biologinen äiti kuolee. Laki vastaisi uutta isyyslakia, ja äitiys voitaisiin vahvistaa jo ennen lapsen syntymää perheen sisäisen adoptioprosessin ja käräjäoikeuden päätöksen odottelemisen sijaan.

Nämä vähemmistöoikeuksia koskevat esimerkit liittyvät lukemattomien Suomessa elävien perheiden ja lasten elämään. Vaalit ovat tulossa. Mietitään tarkkaan, ketkä ehdokkaat ajavat vähemmistöjemme oikeudellisen aseman parantamista ja ovat valmiita tekemään töitä yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien puolesta. Käytetään ääntä, joka meillä jokaisella on.

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

vac1mg

Please type the text above: