Rakkaudelle, joka ei tunne rajoja

Kun isäni jäi eläkkeelle, tehtiin hänestä haastattelu paikallislehteen. Muistan isäni harmitelleen ainoastaan sitä, että hän ei ehtinyt viettää enemmän aikaa lastensa kanssa silloin kun he olivat vielä pieniä. Tuolloin jo työssäkäyvänä äitinä naurahdin lausahduksen kliseiselle ikiaikaisuudelle. Voi vanhemmat ja jo lapsen syntymän hetkellä syntynyt huono omatunto.

Lapsena olin tyytyväinen, kun isä lähti työmatkoille. Matka tarkoitti tuliaisia. Parhaiten jäi mieleen Lontoosta hankittu neonvärein koristeltu musta huppari, jollaista ei Mäntän nelosluokkalaisista ollut takuuvarmasti  kellään. Myöhemmin isä asui viikot pääkaupungissa ja kun hän tuli viikonloppuisin kotiin, oli se juhlaa. Isä teki lättyjä, joihin laitettiin erilaisia täytteitä väliin, käärittiin rullalle ja laitettiin uuniin. Ehkä sellaisia syötiin kaupungissa. Siellä, missä me siskon kanssa saimme isoilla vaaleilla sohvilla makoillen katsoa ihmeellistä musiikkikanavaa ja kävellä ihan kahdestaan valtavaan tavarataloon, josta ostimme kummallekin purkin kotipermanenttiainetta.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä ajauduin kuitenkin yhä etäämmälle isästä. Arvomaailmamme kolisivat, valintani ehkä ihmetyttivät. Opinnot ulkomailla ja perheen perustaminen toiseen päähän Suomea tarkoittivat tapaamisia joskus vain muutaman kerran vuodessa. Isä oli kuitenkin mukana kaikissa elämän merkkipaaluissa; suunnan näyttäjänä, joskus jopa suunnan palauttajana.

Kun isä sitten muutti takaisin kotikyläänsä eläkepäiviään viettämään ja tuntui saaneen yhtäkkiä virtaa ja tarmoa mitä uskomattomimpiin itselleen merkittäviin projekteihin, teki mieleni seurata perässä. Millainen suhteemme olisi, jos yhteydenpitomme olisi päivittäistä? Vieläkö katsoisin isää niin ylöspäin? Mitä kaikkea häneltä oppisinkaan – ammatillisesti kun kuljin myös hänen jalanjäljissään. Ja ennen kaikkea, miten se, että lapset saisivat aikaa vaarin kanssa, vaikuttaisikaan meihin kaikkiin? Entä jos antaisinkin nyt isälle aikaa olla vaari? Ja olinhan minäkin yhä hänen tyttärensä. Entä, jos tekisinkin sen nyt enkä vasta sitten, kun suhteemme olisi ennemminkin hoitosuhde tai jos edes sitä aikaa ei tulisi? Kaksi lievää aivoinfarktia, joista isä onnekkaasti toipui, olivat antaneet jo jatkoaikaa, jota en halunnut menettää.

On kulunut reilut kaksi kuukautta siitä, kun muutimme isästä viiden minuutin kävelymatkan päähän. Voin jo nyt varmuudella todeta: päätös on yksi elämäni parhaista. On ehkä luonnon laki, että vanhemmilla ei ole aikaa olla lastensa kanssa niin paljon kuin he toivoisivat. Siksi on isovanhemmat. Joillakin onnekkailla on. Isovanhemmuus, kuten myös vanhemmuus, on lahja.

Vaari saattelee pyörällä eskariin. Vaari vie judoon ja jääkiekkoharjoituksiin. Vaari kertoo matkalla tarinoita paikoista, joissa hän on lapsena leikkinyt. Vaari kertoo ihmisistä, jotka ovat olleet täällä ennen meitä. Vaari tietää parhaat puolukka- ja mustikkapaikat. Vaari herää aikaisin ja tulee aamulla kolaamaan pihan lumesta auki ennen kuin olemme edes heränneet. Vaari nukahtaa sohvalle kesken Putouksen. Vaari suostuu aina leikkimään metsästysleikkiä. Vaari hieroo kasvukipuisia jalkoja, lämmittää saunan ja on aina kotona, jos iltapäivä yksin kotona tuntuu koulupäivän jälkeen pitkältä ja sattuu kaipaamaan seuraa.

Kun kerroin isälle, että olen tavannut naisen, jonka kanssa olin ajatellut olla lopun elämäni, purskahti hän itkuun. Eniten kaikista ihmisistä olin jännittänyt asian kertomista isälle ja säikähdin, että jokseenkin konservatiivi isäni ei sittenkään hyväksyisi valintaani, ei hyväksyisi minua. Tilanne helteisenä päivänä merenrannassa, hienon ravintolan sisäpihassa oli raastava. Ikuisuudelta tuntuvat sekunnit matelivat ja olin jo pakenemassa paikalta, kun isä viimein sai soperrettua: ”Ettei lapsia vain kiusata…”

Huokaisin helpotuksesta. Huoli lapsenlapsista oli sittenkin päällimmäisenä. Rauhoittelin häntä ja sanoin (samalla itselleni), että kiusaamiseen löytyisi aina syy, jos sikseen tulisi – en usko, että sateenkaarevalla uusperhekuviollamme olisi sen kanssa tekemistä.

Isästä ja puolisostani tuli pian ystäviä, niin kuin myös puolisostani ja ex-puolisostani, lasten isästä. Kuten myös puolisostani ja ex-anopistani sekä puolisostani, äidistäni ja siskoistani. Ei mennyt aikaakaan, että tunsin puolisoni kuuluvan tasavertaisena perheeseen. Kun jokin aika sitten isä kysyi puolisoni vanhempien syntymä- ja kuolinpäivämääriä täyttämäänsä sukutaulua  ja –puuta varten, nousivat kyyneleet silmiini. Miten tärkeää oli tietää, että isä ei hävennyt eikä peitellyt perhettämme, vaan halusi tietoisesti merkitä sen muistiin ja näkyviin historiaan, sukumme ketjuun.

Pari päivää sitten isä julkaisi FB:ssa päivityksen, jossa hänellä oli kuva vanhemmasta pojastani jääkiekkokentällä. Julkaisen koko päivityksen tässä:

”Pohjanmaalla kasvaneena pojanjullikkana sitä ei kai ollut kaikkein avarakatseisimmalla maailmankuvalla varustettu, kun joskus tie kohti maailmaa alkoi. Monissa kohdin on joutunut päivittämään asenteitaan matkan varrella: laskettelu, tennis ja golf saattavat olla jopa urheilua maastohiihdon, painin ja pesäpallon ohella. Malawilainen vävypoika on laajentanut hänkin perspektiiviä, sateenkaariperhe sama juttu. Ja nyt viimeinen havahtuminen, kun tyttärenpoika pelaa jääkiekkoa Teerijärvellä, tuossa naapurissa olevassa umpiruotsinkielisessä pitäjässä, jonka suavelta tuoksuvat ja paremmin pukeutuneet nuoret miehet veivät meiltä kaikki kauniit daamit tanssilavoilla! Tähän on tultu.”

Tänään isänpäivänä mietin, kuinka paljon me muokkaammekaan toisiamme, jos vain annamme sille mahdollisuuden. Ei se ole ”maailma”, joka meitä muovaa, vaan toiset ihmiset, lähimmäiset. Jos vain uskallamme antaa anteeksi vajavaisuutemme, ennakkoluulomme, rajoittuneisuutemme. Päästää irti huonosta omastatunnosta, itsesyytöksistä. Olla ihmisiä. Tehdä parhaamme. Olla lähellä, läsnä.

Vanhemmuus, samaten kuin isovanhemmuus muodostuu läsnäolon ja välittämisen kautta. Meillä on aina mahdollisuus muuttaa suuntaa, aloittaa joka päivä alusta. Menetettyä aikaa ei saa takaisin, mutta ehkä juuri nyt voi tehdä jotakin, joka eilen tuntui mahdottomalta. Perhe syntyy rakkaudesta eikä rakkaus katso ikää, paikkaa, ihonväriä, kieltä, kokoa, statusta eikä sukupuolta. Rakkaudella ei ole rajoja. Rakkaus on.