Karvakengät ja sateenkaari

anna arctic prideMuutimme hiljattain uudelle paikkakunnalle, minä ja kaksi poikaani. Kauas pohjolaan jäivät puolisoni, lasten isä ja isoäiti, anoppi, oma koti, koira, virka, ystävät, kotijärvi, mielenmaisema. Silti oli pakattava laukut ja lähdettävä. Sydän sanoi niin.

Omalla kohdallani muutto tarkoitti paluuta juurille. Sekä äidin että isän puolen suvut ulottuvat tähän kylään ja sen naapuripitäjiin aina 1500-luvulle asti. Olin ajatellut, että ehkä ”sitten joskus eläkkeellä” saisin mahdollisuuden muuttaa sukuni sijoille. Sitten tuli työuupumus ja nostivat vielä eläkeikääkin. En jaksanut odottaa. Tartuin kiinni runoilijatollojen ja elämäntapaoppaiden perusneuvosta: elämä on nyt. Palasin lapsuuteni mummolaan, ainaiseen kesään, aurinkoon ja festivaaleihin. Syksykin tosin tuli, mutta sydämessä paistaa yhä.

Muutto tuntuu kuitenkin isolta asialta erityisesti pojilleni, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet saamenmaassa. Vanhimman poikani opettaja naurahti juuri, että: ”meistä tuntuu ihan poikasi juttuja kuunnellessa siltä, että hän olisi muuttanut tänne jostakin kaukaa ulkomailta”. Poikani onkin opettanut luokkansa tytöille saamen kieltä ja pitänyt jo esitelmän biologian tunnilla poronhoidosta. Ottipa jopa kuivalihaa mukaan maisteltavaksi. ”Sanoin, että tämä on meillä vähän niin kuin karkkia. Kaikki tykkäsi, paitsi yksi ei uskaltanut edes maistaa”, tiivisti hän kokemuksen.

On ollut mielenkiintoista seurata, miten lasten saamelaisidentiteetti on vahvistunut muuton jälkeen. Se, mikä on kaikessa arkipäiväisyydessään ennen tuntunut samantekevältä ja epäkiinnostavalta tuntuukin nyt tärkeältä ja määrittää olennaisesti minuutta. Kun syyskuussa lumi yhtäkkiä satoi maahan, heittäytyi toinen pojista eteisessä dramaattiseksi: ”En lähde kouluun, jos et ole pakannut mukaan karvakenkiä!” Eivät meinanneet auttaa selitykset hiekasta ja märästä maasta. Karvakengät oli saatava. Istuimme alas eteiseen ja kerroin, kuinka itsellenikin opiskeluaikoina ulkomailla asuessani suomen kieli, ruisleipä ja esim. monet juhlapyhien perinteet tuntuivat yhtäkkiä erityisen tärkeiltä. Selitin, että muutoksen keskellä on luonnollista vaalia ja korostaa tuttuja asioita, jotka antavat turvaa ja lohtua uuden ja oudon keskelle. Selitin, että karvakengät haetaan ja otetaan matkaan sitten syyslomalla.

Etninen identiteetti ja sen ilmaisu esimerkiksi kielen tai symbolien avulla on tietysti oma lukunsa, mutta entäpä sateenkaariperheidentiteetti? Onko meillä edes sellaista? Tiedän, että monilla ystäväperheillämme on. Kuinka kertoa perheestämme, joka ehkä näyttää ulospäin ”aivan tavalliselta yksinhuoltajaäidin eroperheeltä”, uudessa ympäristössä?

Aikaisemmassa pienessä kotikylässämme kaikki tunsivat ja tiesivät perheemme eikä meillä ollut tarvetta eikä edes mahdollisuutta piiloutua. Toisaalta tarvetta ei ollut myöskään määrittelylle. Kaikki tiesivät tarinamme. Vaikka olimme ainoa sateenkaariperhe koko kylässä, olimme sen lisäksi aina myös yksilöitä; jonkun veljiä, lapsenlapsia, oppilaita, työkavereita, naapureita.

Silti ensimmäinen sateenkaariperheleiri muutama vuosi sitten oli käänteen tekevä. Kokemuksien ja ajatusten jakaminen vertaistukiverkostossa auttoi suhteuttamaan, näkemään myös omaa elämänpolkua eri valossa. Voimaannuin ja vahvistuin. Löysin sanoja, pystyin sanottamaan tunteita ja ajatuksiani turvallisessa ympäristössä. Sain itsevarmuutta ja rohkeutta olla enemmän minä.

Kesällä ripustin uuden kodin oven pieleen pienen sateenkaarilipun. Kun palasimme kesäreissulta takaisin parin viikon päästä, lippu oli kadonnut. Lapseni ihmetellessä asiaa sanoin, että joku on varmaan halunnut ottaa sen itselleen, koska se oli niin hieno. Uskottelin itsellenikin niin, enkä edes suostunut ajattelemaan muuta. Seuraavaksi ostan isomman ja naulaan seinään kiinni.

Vaikka perhemalleja on tänä päivänä enemmän kuin sormia ja varpaita yhteensä, uusien ihmisten kohtaaminen on havahduttanut jo monta kertaa siihen, miten tiukassa perinteinen ydinperhemalli istuu. Varmasti kaikille, ainakin naisen kanssa eläville naisille, niin viaton kysymys: ”Mitä miehesi tekee?” iskee aina vyön alle. Yleensä korjaan nopeasti ja vaivautuneesti: ”vaimoni on opettaja” ja yritän vaihtaa puheenaihetta. Joskus yksinkertaisesti vaikenen ja joskus huokaisen: ”hän on opettaja” toivoen, että kysyjä ja vaimoni eivät ikinä tapaa.

Lapseni sai koulun terveydenhoitajalta pitkän listan kysymyksiä, joista yksi oli: Keitä perheeseesi kuuluu? Poika luetteli: äiti, toinen äiti, isä, veli, koira, vaari, mummi, ákku, Irma-ahkku, Taru-täti, Meri-täti jne. Kyllä, lisäsi vielä ”jne”, koska ei kuulema jaksanut kirjoittaa kaikkia. Terveydenhoitaja luki vastauksen ja alkoi välittömästi kysellä isästä: ”Kuinka te nyt pidätte yhteyttä, kun isä on siellä kaukana?”, ”Kuinka tapaamiset nyt hoituvat?”, ”Tuletko isän kanssa hyvin toimeen?”. Hymyilin vieressä ja annoin lapsen vastailla. Sisimmässäni kuitenkin kuohahteli ja kiljuin mielessäni: äidin jälkeen siinä lukee selvästi, että ”toinen äiti”, onko tädillä valikoiva lukutaito! Päätin laittaa palautetta myöhemmin kirjallisena.

Samana iltapäivänä kävimme hammaslääkärissä. Tarkastuksen jälkeen hammashoitaja pahoitteli lapselle: ”Voi kun minulla ei ole nyt sinulle uutta hammasharjaa antaa, kun tässä on vain näitä punaisia”. Siinä vaiheessa sähähdin: ”Punainen on poikani lempiväri”. Salaa nautin hölmistyneestä naamasta ja selitysten tulvasta. Poika oli iloinen, vaikka kuulema valehtelin. Lempiväri on pinkki.

Kysyin lapseltani, onko hän kertonut uusille ystävilleen, että äidillä on vaimo. Lapsi sanoi kertoneensa äitipuolesta, jolloin kaverit olivat käsittäneet, että isällä on uusi naisystävä. Nauroimme. Sanoin, että antaa luulla tai oikaise, jos siltä tuntuu. Onneksi on Facebook, jossa asia selviää uusillekin tutuille, työkavereille ja lasten kavereiden vanhemmille pienellä seinävakoilulla.

Tuntuu kuitenkin jollakin tapaa tärkeältä merkitä itsensä ja perheensä näkyvästi osaksi sateenkaarikansaa. Tekee mieli näyttää ja julistaa, että me olemme niitä, joiden mielestä rakkaus ja ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Muutto ja uusi ympäristö antavat virkistävän mahdollisuuden uuden nahkan luomiseen. Määritellä ja tulla määritellyksi. Purkaa määrittelyjä, joista haluaa pois. Ottaa etäisyyttä ja päästää lähelle. Vetää rajoja tai purkaa aitoja, saada perspektiiviä ja tutkiskella sitä, mikä itselleen juuri nyt on tärkeää. Millainen olen ja millaisena haluan näyttäytyä maailmalle? Viestinkö ulospäin sitä mitä olen sisältä? Uusi ympäristö antaa liikkumatilaa ja riisuu stigmoista.

Tällä hetkellä tuntuu yllättävän kevyeltä ja vahvalta seistä omalla maallaan. Täällä en ole etelän riuku (suomalainen saamenmaassa) vaan osa alueella eläneiden ihmisten ja sukupolvien jatkumoa. Osa tarinaa, jossa kukaan ei kyseenalaista oikeuttani olla yhteisön täysvaltainen jäsen.

Virkavapaalla ja uusien ammatillisen haasteiden edessä uudelleen määrittelyn prosessissa on myös ammatti-identiteetti. Lisäksi olen ensimmäistä kertaa elämässäni talon ainoa aikuinen, perheen kaksi muuta tasa-arvoista vanhempaa ovat niin kaukana, että tapaamiset onnistuvat vain lomilla. On jännittävää nähdä, mitä elämä tarjoaa, kun sille on avoin. Mitä tapahtuu, kun päättää seurata sydäntään. Mitä tulee tilalle, kun jotakin jää taakse ja mistä haluaa pitää kiinni silloinkin, kun muutoksen tuulet tuivertavat. Me pidämme kiinni ainakin karvakengistä ja sateenkaaresta. Liu’umme pitkin sateenkaarta karvakengissämme ja huudamme: ”Eläköön yhdenvertaisuus ja oikeudenmukaisuus!” Kikatamme ja tipahdamme suoraan aarrearkkuun, joka on täynnä ääriään myöten täynnä kaunista ja hyvää.