”Aamurusko, paska päivä”

“Aamurusko, paska päivä”, sanoi puolisoni lestadiolainen mummo. Oli kuulema ainoa kohta, kun muori päästi suustaan ruman sanan. Lausahdus ei toki tarkoittanut, että päivästä on tulossa muutoin kehno kuin kelien puolesta. Aamurusko laveeraa taivaan punaisen eri sävyin kotipihan mäntyjen takana. Tänään pitäisi mennä taas matikka eli madekoukut kokemaan, saapa nähdä yllättääkö tuisku jäällä. Matikanpyynti on kuopuksemme ja Jieŋâ-koiramme lempitouhua. Nyt kun päivät pitenevät harppauksin, viitsii työ- ja koulupäivänkin jälkeen lähteä jo suksille ja pyyntihommiin. Mieltäni lämmittää aina niin nähdä, kun retkue hiihtää puukot vyöllä heiluen metsäsuksillaan ja ahkiot perässä kotijärvellä.

Ja näiden reissujen ansiosta helmikuun perusruoka, matikkakeitto, onkin porissut kattilassa harva se päivä. Puoliso nylkee nahkat talteen pakkaseen ja käytämme ne sitten erilaisissa käsitöissä. Esimerkiksi (poron) sisnanahkasta tehdyissä laukuissa ja pusseissa, vöissä tai koruissa voi käyttää koristeena esimerkiksi pissalla tai pajulla parkittua matikannahkaa, jossa on todella hienot pintakuviot.

Eilen kyllä vähän nauratti vapaapäivää viettävä opettajatar-puolisoni, joka tuli kuopusta iltapäiväkerhosta hakemaan puukko vyöllä roikkuen, haalari veressä ja poronkarvoissa. Vaikka elämme toisaalta aikamoisessa macho-kulttuurissa, kyllä täällä naiset osallistuvat kaikenlaisiin töihin, osaavat tehdä ja pärjäävät. Pakkohan se on ollut ennenkin pärjätä, kun miehet ovat olleet porometsällä viikkojakin poissa kotoa.

Talvi on ollut täällä lumisempi kuin ikinä. Vanhempien ihmisten mukaan talvet olivat yhtä lumisia kuin nyt aina heidän lapsuudessaan. Lapset ovat tietysti olleet innoissaan ja on kaunistakin, kun puiden latvoilla notkuu puuteripilviä. Monena talvena puut ovat olleet mustia, vaikka maassa olisikin ollut lumipeite. Välillä kyllä meinaa mennä hermot auton kaivamiseen kotipihasta. Harva se aamu olen jäänyt kiinni johonkin kinokseen ja töihin lähtö on saanut odottaa. No sellaista se on täällä joskus. Säiden ja vuodenaikojen armoilla, pieni ihminen.

Valon lisääntyminen saa aikaan kaikenlaista positiivista hyrinää. Varasin jopa ajan kampaajalle ja hammaslääkärille. Laitoin kaulaan värikkään huivin. Eilen sai autoillessa laittaa ensimmäistä kertaa aurinkolasit päähän. Voi sitä onnea. Kuukkelikin aamuisin jo pihassa piipittää.

Kevät tuo tullessaan pilkki- ja kelkkailureissujen lisäksi porokuninkuusajot, Kautokeinon pääsiäisjuhlat, Marianpäivät, Kultapullo-hiihtokisat ja mitä kaikkea! Potkukelkkailijoita, moottorikelkkailijoita, lumikenkäilijöitä – kaikenlaisia liikkujia riittää jäällä, umpisessa ja merkatuilla reiteillä, aasialaiset ovat hiihtäneet koko talven kirkonkylällä jopa keskellä tietä. Joskus vielä kevät tarkoitti minulle ennen valkovuokkoja ja pikkukenkiä, nyt se ennemminkin pannukahvia, nuotiotulia ja kantohankia. Tekemistä, liikettä, energiaa.

Esikoinen, 12-vuotias, sanoi eilen haluavansa kesätöihin. Hämmästyin. Nyt jo? Miksi? Onko lapsuus nyt ohi? Miten meidän yhteiset kesälomareissut, eikö enää meinaa lähteä mukaan etelään mökille? Ei vielä! Mitä ihmettä? Haluaa kuulema alkaa säästää moottorikelkkaa varten, tietty malli ja merkki ovat tietysti jo tiedossa. Oli laskenut, että jos joka kesä saisi tienattu 500 euroa siihen mennessä, että on 15-vuotias ja saa ajaa kelkkakortin, rahat kelkkaan olisivat ainakin melkein kasassa.

Nyt olemme sitten miettineet ja selvittäneet, että mitä töitä hän voisi tehdä, kuinka pitkän aikaa lomasta, montako tuntia päivässä ja kuka mistäkin ja mitäkin maksaisi. Lain mukaan alle 14-vuotiasta ei voi palkata virallisesti töihin – vasta 15-vuotias voi itse tehdä työsopimuksen ja myös irtisanoa sen. Alle 14-vuotias voi kuitenkin esiintyä ja avustaa tilapäisesti taide- ja kulttuuriesityksissä tai niihin rinnastettavissa tapahtumissa aluehallintoviranomaisen poikkeusluvalla. Tänä vuonna 13 vuotta täyttävä esikoiseni saisi tehdä työtä vain työsuojeluviranomaisen myöntämällä poikkeusluvalla. En tiedä, eiköhän moni kuudesluokkalainen ole jo tienannut vähän taskurahaa naapurille ruohoa leikkaamalla tai vaikkapa sukulaisen lasta hoitamalla. Vaihtoehdoiksi meillä taitaa jäädä nyt marjanpoiminta, pororengin työt, jotka kesällä voivat olla esimerkiksi aidan korjaamista tai kullanhuuhdonta.  Kullanhuuhtoja-kummisetänsä on luvannut ottaa matkaan Lemmenjoelle, ehkäpä sieltä löytää niin ison hipun, että kelkkarahat on kerralla tienattu.

Kuopuksemme on nyt syksyllä aloittanut inarinsaamenkielisellä ensimmäisellä luokalla. Ainoana luokastaan, jossa on oppilaita esikoululaisista kakkosluokkalaisiin, hän ei vielä osaa lukea. Tuntuu hieman haastavalta touhulta, kirjaimet eivät meinaa jäädä mieleen eivätkä sulaudu vielä sanoiksi. Yritämme suhtautua asiaan rennosti, mutta hieman jännittää. Entä jos kyseessä onkin jokin lukihäiriö tai muu ongelma, jota saamenkielisten erityisopettajien tai muun asiantuntija-avun puutteessa ei osata huomioida tai puuttua tarpeeksi varhaisessa vaiheessa – ja ennen kaikkea – jos sen helpottamiseksi ei löydetä konsteja. Suomessa ei esimerkiksi ole yhtään saamenkielistä puheterapeuttia. Monesti sitä miettii, että täällä voikin elää, jos on terve eikä tarvitse mitään erityisapuja. Esimerkiksi syöpähoitoihin pitäisi lähteä Ouluun saakka. Se on täältä likipitäen sama matka Ouluun kuin Helsingistä Ouluun.

Viime kesänä jouduimme trampoliinionnettomuuden satuttua lähtemään pojan kanssa päivystykseen Ouluun. Ensin Ivalon terveyskeskukseen ja sieltä edelleen Rovaniemelle, jossa ei sattunut olemaan silmälääkäriä paikalla, joten ei muuta kuin eteenpäin Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan. Lääkäri kuvasi, katsoi kuvat ja totesi, että voi lähteä takaisin kotiin. Kotiin palattuamme kilometrejä oli tullut 1100. Silmä oli turvonnut ja sillä näki kaiken kahtena yli kuukauden ajan, mutta onneksi parantui pikku hiljaa eikä epäiltyä murtumaa löytynyt.

Sateenkaariuusperheemme laajenee pian, kun lasten isän uusi puoliso saa kesällä vauvan. Pojat ovat tulevasta sisaruksesta innoissaan ja miettivät kovasti nelikielisen perheen kieliasiaa. Onko heidän tehtävänsä puhua sisarukselleen inarinsaamea, jota inarinsaamelainen isä ei enää osaa, mutta he osaavat ja puhuvat usein myös keskenään. Onko sisar myös inarinsaamelainen, vaikka hän tuleekin puhumaan äidinkielenään thaita? Kun isä puhuu äidin kanssa englantia, äiti lapselleen thaita, pojat keskenään inarinsaamea ja isä lapsilleen suomea, saa siinä jo vähän miettiä. Varmaa on kuitenkin se, että minä ja Anna ompelemme tulokkaalle lapintakin. Onhan hän ihan yhä inarinsaamelainen kuin sisaruksensakin.

Ensi viikolla alkaa Rovaniemellä myös Arctic Pride. Kovasti tekisi mieli mennä ja varmaan menemmekin. Siellä marssimme ensimmäisenä vuonna poron kanssa pitkin pääkatua ja Anna joikasi megafoniin. Tapahtuma on kasvanut vuosi vuodelta ja nyt laajentunut viikonlopulta koko viikon kestäväksi tapahtumasarjaksi. Vieraita on tulossa Eurooppaa ja Pohjois-Venäjän Murmanskia myöten. Myös Cimon kansainvälinen sateenkaarinuorten hankeporukka vierailee Arctic Pridessä. On hienoa, että juuri pohjoisen kansainvälisyys näkyy myös Arctic Pridessa.

Viikolla nähdään täällä Inarissa alkuperäiskansojen ja saamelaisten Skabmagovat-elokuvajuhlilla ennakkoensi-iltansa saanut Suvi Westin Sparrooabbán – minä ja siskoni, joka palkittiin myös DocPointissa yleisön suosikkina. Koska dokumenttielokuva käsittelee Suvin ja siskonsa Kaarinin kautta pitkälti sitä todellisuutta ja niitä kysymyksiä joita todeksi täällä saamelaiskulttuurin keskellä seksuaalivähemmistössä elämme, kosketti se tietysti erityisesti. Tarvitsisin oman blogikirjoituksen niille ajatuksille, joita elokuva minussa herätti – ehkä sen aika on myöhemmin – mutta vahva suositus elokuvalle joka tapauksessa. Sparrooabbán näytetään muuten Yle TV1:llä 29. helmikuuta.

Niin ja onnea vielä meille kaikille juuri tässä kirjoittaessani loppuun taputellun tasa-arvoisen avioliittolain ja sen liitelakien hyväksymisestä. Muistetaan lobata vielä äitiyslaki-kansalaisaloitetta, jotta saadaan lastenkin oikeudet vielä yhdenvertaisiksi.

Lähtö ja paluu

Laskimme verkot pimeällä järvellä. Jossakin jänkällä, vaarojen kainalossa, kurjet huusivat ka-ka-ka-ka. Siellä suunnittelivat lähtöä. Eilen katselin toimiston ikkunasta, kun jo hieman hätäisemmät ystävänsä katosivat pieninä pisteinä harmaaseen horisonttiin. Ajattelin, että mitä sinne, etelään. Parempi täällä. On tilaa, raikas ilma ja järvet täynnä kalaa. Miksi lähdette? Minäkin jo palasin. Laitetaan lämpimiä vällyjä talven tullen.

Mutta niin vain vapaina lensivät, piittamatta ihmisten piirtämistä rajoista.

Rajoista ja raja-aidoista, sodasta, turvapaikan etsimisestä ja rasismista keskustelimme 12-vuotiaan esikoisen kanssa koko viisituntisen matkan Rovaniemelle. Radiosta tuli virtamaan raporttia Lahden ja Kouvolan pakolaisvastaisista iskuista.

”Äiti, eikös mummokin lähtenyt sotaa pakoon silloin Pohjanmaalle, kun ne saksalaiset poltti niiden kodin ja koko Lapin?” ”Voiko meillekin käydä niin, että meidän pitää lähteä jonnekin pakoon, jos tulee sota?” ”Mihin me sitten mentäisiin?” ”Miksikähän joku on rasisti?” ”Voiko joku niin kuin tosi menestynyt ja koulutettu olla myös rasisti?” ”Voiko joku tummaihoinen olla rasisti?” ”Onkohan Milla-serkkua (nimi keksitty) tai sen isää koskaan nimitelty ihonvärin takia?” ”Jos joku mun kaveri vaikka sanoo sua homoksi niin onko se vihapuhetta?” ”Mä näin yhden videon, jossa yks tummaihoinen meni hakemaan ja töitä ja sille sanottiin, että valitettavasti nyt ei ole yhtään vapaita paikkoja. Mutta sitten kun yksi valkoihoinen meni hakemaan siitä samasta paikasta heti sen jälkeen töitä, niin siltä vaan kysyttiin, että koska se vois aloittaa. Onko sekin niin kuin rasismia?” ”Ajattele, jos ihmisillä olisi rodut niin kuin koirilla. Oltaisiinko me saamelaiset niin kuin oma rotu?”

Viisi tuntia ei siinä riittänyt. Onneksi oli myös paluumatka. Enemmän oli kummallakin kysymyksiä kuin vastauksia. Jos vaikka jostain päästä helpottaakin, niin kyllä taas toisaalta tämä vanhemmuus näköjään käy vuosi vuodelta myös haastavammaksi. Puhuminen, asioiden ja tunteiden sanottaminen, historian tuntemus, konkreettiset esimerkit siitä, miten voimme auttaa ja itse toiminnallamme vaikuttaa – siinä omat konstini. Nähtäväksi jää, riittääkö.

Puolison ja ystävien kanssa olemme jutelleet, että eräs selviytymiskonsti on käpertyä yhä syvemmälle omaan kuplaan ja varjella sitä puhkeamasta, sulkea tietoisesti ulos paha maailma, harrastaa tervettä eskapismia, vähentää uutisvirtaa ja somea. Voi keskittyä omaan pikkupikkuelämään, siihen kaikkeen mikä on hyvin. Voi hengailla hyvisten kanssa, leipoa mustikkapiirakkaa, lukea romaaneja, laittaa mieltä kohottavaa bergamottia tuoksulamppuun ja chill out musiikkia soimaan, tanssahdella järvenrantaan, ihailla ruskan värjäämiä punaisia mustikanvarpuja, tehdä parit aurinkotervehdykset ja tuntea syvää kiitollisuutta.

Toisaalta pms-päivinä ja välillä muutenkin voi raivota elämän epäoikeudenmukaisuutta. Voi kirjoittaa päässään tulikivenkatkuisia mielipidekirjoituksia, suunnitella myyvänsä kaiken ja lähtevänsä vapaaehtoistyöhön intialaiseen orpokotiin tai vähintäänkin alkavansa ehdolle seuraavin kunnallisvaaleihin. Sitten voi taas hakea vaikka nauriin anopin kasvimaasta, istua alas ja miettiä, että ehkä joutuu vaan hyväksymään kaiken tämän keskinkertaisuuden itsessään ja muissa, elämässä. Sen, että ei ehkä koskaan tule kirjoittamaan bestselleriä, kun ei saa yleensä aikaiseksi edes Sateenkaariperheiden blogia uutiskirjeen ilmestymiseen mennessä. Voi syödä nauriin, yrittää armahtaa itsensä ja tehdä parhaansa.

Lehdet varisevat jo puista ja aallot lyövät rantaan. Viime vuonna pohjanmaalla tähän aikaan oli kaikki niin ihmeellistä. Vuosi juurilla opetti paljon. Eniten itsestä. Sain sitä perspektiiviä, jota niin oli vailla ja hakemaan lähdin. Sain myös kokemuksen siitä, miten tuttu voi olla vierasta ja vieras tuttua. Niillä seuduilla, jossa sukuni ovat vuosisatoja sijainneet, ei ehkä ollutkaan minulle sijaa. Ja samalla sain niin kovin usein ja monilta kuulla, että poissaoloni jätti pohjoiseen kokoiseni aukon. Täällä pohjoisessa on koti. Ihmiseni. Täällä osaan olla. Tämä maa puhuu minulle(kin), kun vain kuuntelen.

Juurimatka muistutti itseäni myös siitä, että unelmia on mahdollista yhä toteuttaa ja että jotkut tilanteet, hankalista tilanteista ja ajatusmalleista ulospääseminen vaativat joskus radikaalejakin ratkaisuja. On aina oikein seurata sydäntään. Niin ja senkin sain ilokseni todeta, että rakkaus ja jopa parisuhde voi pysyä, jopa lujittua vuoden etäsuhteen aikana. Samaten kuin kaikkien perheenjäsenten välit. Ikävä ja kaipuu toista ihmistä kohtaan on kaunis, kaunis asia.

Ei niin kovin seikkailumielinen ja muutoksille vastahankainen esikoinenkin rohkaistui vuoden aikana. Piti sopeutua isoon luokkaan ja sai tutustua maaseudun kasvattien ja kantasuomalaisten lisäksi koulussa ja harrastuksissa niin maahanmuuttajiin kuin pohjanmaan ruotsinkieliseen ja romanivähemmistöön. Uusia maailmoja aukesi, meille kaikille.

Kuopuksella alkoi nyt syksyllä koulu. Inarinsaamenkielisessä luokassa kaikki olivat tuttuja jo kielipesästä. Ihana ilo ja into läksyistä, välitunneista, uusista taidoista ja ystävistä. Uusi maailma, taas.

Nyt lapset odottavat jo talvea. Moottorikelkalla ajamista, trampoliinilta lumikasaan hyppelemistä ja lumessa alasti pyöriskelyä, kuulemma. Arkea rytmittävät jääkiekkoharjoituksetkin ovat jälleen alkaneet. Hallille on meiltä on 50 kilometrin matka (pitkin serpentiinitietä, jossa saa yleensä väistellä poroja ja hulluja kuskeja), mutta kiitos naapurissa asuvan joukkueen valmentajan, esiteini pääsee kulkemaan treeneissä ja saa siellä rauhassa purkaa angstejaan. Lätkän lisäksi lasten harrastuksiin kuuluvat sähly ja jalkapallo. Laskin, että jos kummankin joukkuepeleihin tarvittavat varusteet lasketaan yhteen niin erilaisia osia ja suojuksia on viitisenkymmentä kappaletta. Ja kun lapsilla on kaksi kotia, niin sehän on varma, että jotkut hemmetin munasuojat ovat takuuvarmasti siellä toisessa osoitteessa juuri silloin kun niitä tarvittaisiin. Välillä tuntuu, että maailman energiakriisin ratkaiseminenkin olisi yksinkertaisempaa kuin näiden varusteiden tallessa pitäminen.

Itsekin olen alkanut taas käymään tanssitunneilla, jumpassa ja salilla. Kevättalvikuntoon 2016! Mikään ei nimittäin ole rasittavampaa kuin kinnaava kelkkahaalari. Viime talvena, kun pilkkireikää kairasin, niin persauksista repesivät. Ei kiitos enää sitä viimaa ja nöyryytystä.

Töissä on taas ihanaa, kun sain virkavapauden aikana aivan mahtavan työkaverin. Useamman vuoden yksin töitä tehneenä sitä todella osaa arvostaa, kun on joku jonka kanssa etsii ratkaisuja nopeasti päätöstä vaativiin tilanteisiin, kehittää ja suunnittelee, nauraa ja jakaa ammatillisia kysymyksiä. Ja huonoa ei tällaiselle entiselle työnarkomaanille ja suorittajalle tee sekään, että työkaveri usein päivän päätteeksi kysyy: ”Eikö se sinunkin olisi jo aika lähteä kotiin?” Toivon, että siitä tulee pian oma sisäinen ääneni. Uupua en nimittäin työhön enää meinaa. On niin paljon muutakin. Kuten nyt tämä tuoreiden siikojen paistaminen ja tulen tekeminen leivinuuniin. Uimahalliretki ja Uno-kortinpeluut. Ainakin näin sunnuntaina.

Pride, viisut ja vaalit

IMG_8576Kuten viime blogikirjoituksen aikaan, olen jälleen lomailemassa pohjoisessa. Alkuvuosi on mennyt arjen tuoksinassa yhtä humahtaen kuin pohjanmaan lumet helmikuun loppupuolella. Juuri siinä vaiheessa, kun vettä tuli taivaalta toista päivää kuin aisaa, pakkasimme sukset boksiin ja suuntasimme pohjoiseen. Hiihtoloma starttasi varsinaisella ilotulituksella, kun juhlistimme Arctic Prideä Rovaniemellä koko perheen voimin. Arctic Pride järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa ja meille ensimmäisestä kerrasta mukana olleille se alkoi tuntua jo traditiolta.

Erityisesti nautimme tänä vuonna siitä, että Rovaniemen Seta ja Priden järjestäjät olivat huomioineet ohjelmassa myös perheet. Lauantaiaamuna suuntasimmekin keskustan Angry Birds –puistoon ulkoilemaan muiden lapsiperheiden ja lapsenmielisten kanssa. Paikalla oli arktisesta viimasta ja pakkasesta huolimatta ilahduttavan paljon iloisia isoja ja pieniä ihmisiä. Ihana pehmoinen Kettu sai paljon halauksia ja kuuma mehu lämmitti. Tapahtuma oli varmasti kaikkien paikalla olleiden mielestä onnistunut ja jätti tuntuman, että kävijöitä saattaisi jo löytyä vakinaiseenkin sateenkaariperhetoimintaan, jos sellaista Rovaniemellä järjestettäisiin.

Puistosta suuntasimme yhdessä kulkueeseen, jossa ainakin uutisten mukaan oli viitisensataa osanottajaa. Setan puheenjohtajan Panu Mäenpään ja muiden paikalla olevien, aina Utsjoelta saakka saapuneiden tuttujen kanssa kävelimme pitkin Rovakatua – samalla, kun puolisoni Anna joikasi megafoniin niin, että kaupunki raikasi. Sampoaukiolla päästimme ilmapallot irti ja hetken verran pilvinen taivas oli sakeana värikkäitä pisteitä kaikissa sateenkaaren väreissä. Kulkueen jälkeen saimme vielä järjestettyä lastenhoitoasiat niin onnekkaasti, että saimme vielä pisteenä i:in päälle, parin kuukauden erossa olon jälkeen, parisuhdeaikaa ja riekkua tanssilattialla aamutunneille – ennen hotellin valkeisiin lakanoihin pujahtamista. Oi onnea napapiirillä.

Inarissa olemme ottaneet hiihtoloman lähes kirjaimellisesti ja silloin kun emme ole hiihtäneet, olemme katselleet hiihtoja televisiosta. Onneksi sieltä tuli välillä viisutkin. Meillä kotikatsomon saamelaiset kannustivat naapurikylän duoa Soljua, itse vanhana wannabe punkkarina fanitan fanaattisesti Pertti Kurikan nimipäiviä. Iloitsimme kaikki bändin voitosta ja voitokkaan kappaleen sanat vetosivat syvästi niin esiteinin kuin jonkinlaista jälkiuhmaa kokevan eskarilaisen mielenmaisemaan.

Jäimme miettimään esikuvien vaikutusta lapsillemme, jotka vähemmistöperheissä elävät. 2-vuotias kummityttömme Aini katsoo ja kuuntelee yhä joka päivä ”ripiitillä” viitisentoista kertaa Soljun finaaliesityksen. Anna mietti, miten erilaista voikaan olla kasvaa nuoreksi maailmassa, jossa ”omaan maailmaan” kuuluva henkilö esiintyy samoilla areenoilla kuin kaikki muutkin kansan idolit – ei vain oman kansan kyläjuhlilla. Mietimme, miten ja miksi kaikista yhdeksästä finaalikappaleesta 2-vuotiaan ihailun kohteeksi nousi juuri se kappale, jossa oli jotakin tuttua – tässä tapauksessa esimerkiksi revontulia imitoivat valot, saamelaisnaisen koru, huivi, joiku. Pohdin, toiko Pertti Kurikan nimipäivien voitto samansuuntaisen ihailun, ilon tai samastumisen tunnetta myös kehitysvammaisten lasten joukossa? Hienoa valoshowta tanssijoineen punk-tähdet eivät tosin tarjonneet, mutta aitoa ja rehellistä itseään ja meininkiä senkin edestä.

Mietin myös, mitä opetamme, tietoisesti tai tiedostamatta lapsillemme. Onko niin, että lojaalius omaa ryhmää kohtaan tulee aina ensimmäisenä? Onko homon äänestettävä homoa, naisen naista, saamelaisen saamelaista siitäkin huolimatta, että kappale tai henkilö ei miellytä? Varmaankin niin usein on, että lojaalius omaa ryhmää kohtaan on vahvaa. On kuitenkin ilo huomata, että vähemmistöt tukevat myös toisiaan ja sen lisäksi ryhmän ulkopuolelta voi löytyä yllättävänkin laajaa tukea. Sinä iltana, kun PKN voitti viisukarsinnat, tunsin jotakin samantapaista kuin Kansalaistorilla ensimmäisen kansalaisaloitteen, tasa-arvoisen avioliittolain, mennessä läpi. Suomi on todellakin muuttumassa.

Euroviisut ovat kaikessa viihteellisyydessään ja sateenkaarikansan glitterihuumassa aina olleet myös politiikkaa. Pertti Kurikan nimipäivien voitto on nostanut esille yhden ison ja hämmästyttävän epäkohdan vammaisten oikeuksien toteutumisessa Suomessa. Suomi ei ole vieläkään ratifioinut vammaisten henkilöiden, eli maailman suurimman vähemmistön oikeuksia koskevaa YK:n yleissopimusta, vaikka sopimuksen allekirjoittamisesta on kulunut seitsemän vuotta. Yli 130 maata on ratifioinut sopimuksen ja Suomi on yksi harvoista Euroopan maista, joissa sopimusta ei ole vahvistettu.

Sama kohtalo on saamelaisten oikeuksia koskevalla YK:n ILO 169 –sopimuksella, joka on parhaillaan perustuslakivaliokunnassa ja uhkaa siirtyä taas seuraavalle hallituskaudelle. Sopimuksen ratifioinnista on väännetty jo 25 vuotta.

Täysin valmiina ministeriössä jumittaa tällä hetkellä, yhdessä translain kanssa, niin ikään kristillisdemokraattien torppaama esitys uudeksi äitiyslaiksi. Esitys selkeyttäisi naisparien, kahden äidin perheiden oikeustilaa ja yhdenvertaisuutta suhteessa eri sukupuolta oleviin vanhempiin. Äitiyslaki muun muassa vahvistaisi avoliitossa elävien naisparien lasten oikeuden molempiin vanhempiinsa esimerkiksi siinä tapauksessa, että vanhemmat eroavat. Laki turvaisi myös syntyvän lapsen oikeuden vanhempaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että biologinen äiti kuolee. Laki vastaisi uutta isyyslakia, ja äitiys voitaisiin vahvistaa jo ennen lapsen syntymää perheen sisäisen adoptioprosessin ja käräjäoikeuden päätöksen odottelemisen sijaan.

Nämä vähemmistöoikeuksia koskevat esimerkit liittyvät lukemattomien Suomessa elävien perheiden ja lasten elämään. Vaalit ovat tulossa. Mietitään tarkkaan, ketkä ehdokkaat ajavat vähemmistöjemme oikeudellisen aseman parantamista ja ovat valmiita tekemään töitä yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien puolesta. Käytetään ääntä, joka meillä jokaisella on.

 

 

 

 

 

 

Kaamoshorroksesta kohti valoa

Hiljaisuus. Syvä sininen kaamoksen hetki unen ja valveen rajalla. Katson ikkunasta järvelle, jonka lumipeite näyttää aavistuksen verran vaaleammalle kuin syvänsininen taivas sen yllä. Mustanpuhuvien lumettomien mäntyjen rivi niemen kärjessä rikkoo horisonttia. Lounaistuulen piti säätiedotuksen mukaan kääntyä koilliseen, mutta ihan tyyntä on. Etelän myrskyt ja sähkökatkokset ovat jossakin kaukana, uutisissa. Ihan niin kuin kaikki häly.

Kerran eräs sähkölaitokselta jo eläkkeelle jäänyt mies muisteli, että läheisestä Angelin kylästä olivat joskus 1980-luvulla sähköt menneet pitkäksi aikaa poikki. Oli kova talvipakkanen. Reilun viikon jälkeen, kun pakkasmittari lähenteli -40C astetta viimein joku kyläläinen soitti ja kyseli, että ”koskahan ne sähköt taas saataisiin pellaamaan”. Sähköt saatiin takaisin välittömästi ja oltaisiin kuulemma saatu jo paljon aikaisemmin, jos joku vain olisi asiasta ilmoittanut.

Niin se on, että täällä on totuttu pärjäämään. Tämänkin loman aktiviteetteihin on kuulunut jäätyneiden putkien sulattelu. Yhden jos toisen naapurin kaivo on jäässä tai kaivosta on vesi loppunut ja vedet on haettu avannosta. Leivinuunin lämmittäminen on ollut lomapuuhista tärkein. Kauas ei ole voinut lähteä, kun hiillosta on pitänyt vahtia, jotta ehtisi sulkemaan pellin ennen kuin kylmä hiipii piipusta sisään. Samalla leivinuunissa ovat hautuneet monenlaiset padat, puurot ja paistit.

Päivät ovat kuluneet verkkaisasti lueskellen ja elokuvia katsellen. Lapset ovat uhmanneet pakkasia ja luistelleet joka päivä. Olemme tavanneet ystäviä ja pelanneet joulupukin tuomia lautapelejä. Hipsutelleet villasukissa, lämmitelleet piisin loisteessa, täyttäneet ristikkoja ja kutoneet villasukkaa. Rapsutelleet samojedi-ystäväämme, mummoilleet ja hoitaneet parisuhdetta. On mukava huomata, että se voi hyvin kuukausienkin erossa olon jälkeen. Siitä huolimatta vai sen takia, kuka tietää.

Revontulet ovat loimunneet pohjoisella taivaalla harva se yö. Päivät ovat jo kai kukon askeleen pidentyneet, mutta aurinko nousee ensi kerran vasta viikkojen kuluttua. Kaksi viikkoa kotona Inarissa ovat tuntuneet toisaalta kuukaudelta, toisaalta päivältä. Kaamos ja kellottomuus ovat kääntäneet vuorokausirytmin päälaelleen. Lapsetkin menevät puolen yön jälkeen nukkumaan ja vetelevät sikeitä pitkälle aamupäivään.

Ja aamunkoitossa pitäisi taas lähteä. Kohti etelää, arkea, koulua, töitä, aamuherätyksiä, aikatauluja, harrastuksia. Sanat kuulostavat ihan vierailta. Mutta vieraastakin on jo tulossa tuttu. Arki on tuttu. Etelä on tuttu. Siellä on toinen koti. Toinen todellisuus ja kuitenkin niin sama. Samat ilot ja murheet.

Jotakin säpinää tähän horrokseenkin on jo aika saada. Tervetuloa jooga, kaurapuuro, judo, lätkä, tanhu, muskari, ihanat (ja toivottavasti lomalla rentoutuneet) opiskelijat ja opettajat, Voice of Finlandin uusi tuotantokausi ja pitenevät päivät! Tervetuloa vuosi 2015. Tule sellaisena kuin olet. Otan sinut vastaan avosylin, lempeästi ja hyväksyen.

Rakkaudelle, joka ei tunne rajoja

Kun isäni jäi eläkkeelle, tehtiin hänestä haastattelu paikallislehteen. Muistan isäni harmitelleen ainoastaan sitä, että hän ei ehtinyt viettää enemmän aikaa lastensa kanssa silloin kun he olivat vielä pieniä. Tuolloin jo työssäkäyvänä äitinä naurahdin lausahduksen kliseiselle ikiaikaisuudelle. Voi vanhemmat ja jo lapsen syntymän hetkellä syntynyt huono omatunto.

Lapsena olin tyytyväinen, kun isä lähti työmatkoille. Matka tarkoitti tuliaisia. Parhaiten jäi mieleen Lontoosta hankittu neonvärein koristeltu musta huppari, jollaista ei Mäntän nelosluokkalaisista ollut takuuvarmasti  kellään. Myöhemmin isä asui viikot pääkaupungissa ja kun hän tuli viikonloppuisin kotiin, oli se juhlaa. Isä teki lättyjä, joihin laitettiin erilaisia täytteitä väliin, käärittiin rullalle ja laitettiin uuniin. Ehkä sellaisia syötiin kaupungissa. Siellä, missä me siskon kanssa saimme isoilla vaaleilla sohvilla makoillen katsoa ihmeellistä musiikkikanavaa ja kävellä ihan kahdestaan valtavaan tavarataloon, josta ostimme kummallekin purkin kotipermanenttiainetta.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä ajauduin kuitenkin yhä etäämmälle isästä. Arvomaailmamme kolisivat, valintani ehkä ihmetyttivät. Opinnot ulkomailla ja perheen perustaminen toiseen päähän Suomea tarkoittivat tapaamisia joskus vain muutaman kerran vuodessa. Isä oli kuitenkin mukana kaikissa elämän merkkipaaluissa; suunnan näyttäjänä, joskus jopa suunnan palauttajana.

Kun isä sitten muutti takaisin kotikyläänsä eläkepäiviään viettämään ja tuntui saaneen yhtäkkiä virtaa ja tarmoa mitä uskomattomimpiin itselleen merkittäviin projekteihin, teki mieleni seurata perässä. Millainen suhteemme olisi, jos yhteydenpitomme olisi päivittäistä? Vieläkö katsoisin isää niin ylöspäin? Mitä kaikkea häneltä oppisinkaan – ammatillisesti kun kuljin myös hänen jalanjäljissään. Ja ennen kaikkea, miten se, että lapset saisivat aikaa vaarin kanssa, vaikuttaisikaan meihin kaikkiin? Entä jos antaisinkin nyt isälle aikaa olla vaari? Ja olinhan minäkin yhä hänen tyttärensä. Entä, jos tekisinkin sen nyt enkä vasta sitten, kun suhteemme olisi ennemminkin hoitosuhde tai jos edes sitä aikaa ei tulisi? Kaksi lievää aivoinfarktia, joista isä onnekkaasti toipui, olivat antaneet jo jatkoaikaa, jota en halunnut menettää.

On kulunut reilut kaksi kuukautta siitä, kun muutimme isästä viiden minuutin kävelymatkan päähän. Voin jo nyt varmuudella todeta: päätös on yksi elämäni parhaista. On ehkä luonnon laki, että vanhemmilla ei ole aikaa olla lastensa kanssa niin paljon kuin he toivoisivat. Siksi on isovanhemmat. Joillakin onnekkailla on. Isovanhemmuus, kuten myös vanhemmuus, on lahja.

Vaari saattelee pyörällä eskariin. Vaari vie judoon ja jääkiekkoharjoituksiin. Vaari kertoo matkalla tarinoita paikoista, joissa hän on lapsena leikkinyt. Vaari kertoo ihmisistä, jotka ovat olleet täällä ennen meitä. Vaari tietää parhaat puolukka- ja mustikkapaikat. Vaari herää aikaisin ja tulee aamulla kolaamaan pihan lumesta auki ennen kuin olemme edes heränneet. Vaari nukahtaa sohvalle kesken Putouksen. Vaari suostuu aina leikkimään metsästysleikkiä. Vaari hieroo kasvukipuisia jalkoja, lämmittää saunan ja on aina kotona, jos iltapäivä yksin kotona tuntuu koulupäivän jälkeen pitkältä ja sattuu kaipaamaan seuraa.

Kun kerroin isälle, että olen tavannut naisen, jonka kanssa olin ajatellut olla lopun elämäni, purskahti hän itkuun. Eniten kaikista ihmisistä olin jännittänyt asian kertomista isälle ja säikähdin, että jokseenkin konservatiivi isäni ei sittenkään hyväksyisi valintaani, ei hyväksyisi minua. Tilanne helteisenä päivänä merenrannassa, hienon ravintolan sisäpihassa oli raastava. Ikuisuudelta tuntuvat sekunnit matelivat ja olin jo pakenemassa paikalta, kun isä viimein sai soperrettua: ”Ettei lapsia vain kiusata…”

Huokaisin helpotuksesta. Huoli lapsenlapsista oli sittenkin päällimmäisenä. Rauhoittelin häntä ja sanoin (samalla itselleni), että kiusaamiseen löytyisi aina syy, jos sikseen tulisi – en usko, että sateenkaarevalla uusperhekuviollamme olisi sen kanssa tekemistä.

Isästä ja puolisostani tuli pian ystäviä, niin kuin myös puolisostani ja ex-puolisostani, lasten isästä. Kuten myös puolisostani ja ex-anopistani sekä puolisostani, äidistäni ja siskoistani. Ei mennyt aikaakaan, että tunsin puolisoni kuuluvan tasavertaisena perheeseen. Kun jokin aika sitten isä kysyi puolisoni vanhempien syntymä- ja kuolinpäivämääriä täyttämäänsä sukutaulua  ja –puuta varten, nousivat kyyneleet silmiini. Miten tärkeää oli tietää, että isä ei hävennyt eikä peitellyt perhettämme, vaan halusi tietoisesti merkitä sen muistiin ja näkyviin historiaan, sukumme ketjuun.

Pari päivää sitten isä julkaisi FB:ssa päivityksen, jossa hänellä oli kuva vanhemmasta pojastani jääkiekkokentällä. Julkaisen koko päivityksen tässä:

”Pohjanmaalla kasvaneena pojanjullikkana sitä ei kai ollut kaikkein avarakatseisimmalla maailmankuvalla varustettu, kun joskus tie kohti maailmaa alkoi. Monissa kohdin on joutunut päivittämään asenteitaan matkan varrella: laskettelu, tennis ja golf saattavat olla jopa urheilua maastohiihdon, painin ja pesäpallon ohella. Malawilainen vävypoika on laajentanut hänkin perspektiiviä, sateenkaariperhe sama juttu. Ja nyt viimeinen havahtuminen, kun tyttärenpoika pelaa jääkiekkoa Teerijärvellä, tuossa naapurissa olevassa umpiruotsinkielisessä pitäjässä, jonka suavelta tuoksuvat ja paremmin pukeutuneet nuoret miehet veivät meiltä kaikki kauniit daamit tanssilavoilla! Tähän on tultu.”

Tänään isänpäivänä mietin, kuinka paljon me muokkaammekaan toisiamme, jos vain annamme sille mahdollisuuden. Ei se ole ”maailma”, joka meitä muovaa, vaan toiset ihmiset, lähimmäiset. Jos vain uskallamme antaa anteeksi vajavaisuutemme, ennakkoluulomme, rajoittuneisuutemme. Päästää irti huonosta omastatunnosta, itsesyytöksistä. Olla ihmisiä. Tehdä parhaamme. Olla lähellä, läsnä.

Vanhemmuus, samaten kuin isovanhemmuus muodostuu läsnäolon ja välittämisen kautta. Meillä on aina mahdollisuus muuttaa suuntaa, aloittaa joka päivä alusta. Menetettyä aikaa ei saa takaisin, mutta ehkä juuri nyt voi tehdä jotakin, joka eilen tuntui mahdottomalta. Perhe syntyy rakkaudesta eikä rakkaus katso ikää, paikkaa, ihonväriä, kieltä, kokoa, statusta eikä sukupuolta. Rakkaudella ei ole rajoja. Rakkaus on.

 

 

 

Karvakengät ja sateenkaari

anna arctic prideMuutimme hiljattain uudelle paikkakunnalle, minä ja kaksi poikaani. Kauas pohjolaan jäivät puolisoni, lasten isä ja isoäiti, anoppi, oma koti, koira, virka, ystävät, kotijärvi, mielenmaisema. Silti oli pakattava laukut ja lähdettävä. Sydän sanoi niin.

Omalla kohdallani muutto tarkoitti paluuta juurille. Sekä äidin että isän puolen suvut ulottuvat tähän kylään ja sen naapuripitäjiin aina 1500-luvulle asti. Olin ajatellut, että ehkä ”sitten joskus eläkkeellä” saisin mahdollisuuden muuttaa sukuni sijoille. Sitten tuli työuupumus ja nostivat vielä eläkeikääkin. En jaksanut odottaa. Tartuin kiinni runoilijatollojen ja elämäntapaoppaiden perusneuvosta: elämä on nyt. Palasin lapsuuteni mummolaan, ainaiseen kesään, aurinkoon ja festivaaleihin. Syksykin tosin tuli, mutta sydämessä paistaa yhä.

Muutto tuntuu kuitenkin isolta asialta erityisesti pojilleni, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet saamenmaassa. Vanhimman poikani opettaja naurahti juuri, että: ”meistä tuntuu ihan poikasi juttuja kuunnellessa siltä, että hän olisi muuttanut tänne jostakin kaukaa ulkomailta”. Poikani onkin opettanut luokkansa tytöille saamen kieltä ja pitänyt jo esitelmän biologian tunnilla poronhoidosta. Ottipa jopa kuivalihaa mukaan maisteltavaksi. ”Sanoin, että tämä on meillä vähän niin kuin karkkia. Kaikki tykkäsi, paitsi yksi ei uskaltanut edes maistaa”, tiivisti hän kokemuksen.

On ollut mielenkiintoista seurata, miten lasten saamelaisidentiteetti on vahvistunut muuton jälkeen. Se, mikä on kaikessa arkipäiväisyydessään ennen tuntunut samantekevältä ja epäkiinnostavalta tuntuukin nyt tärkeältä ja määrittää olennaisesti minuutta. Kun syyskuussa lumi yhtäkkiä satoi maahan, heittäytyi toinen pojista eteisessä dramaattiseksi: ”En lähde kouluun, jos et ole pakannut mukaan karvakenkiä!” Eivät meinanneet auttaa selitykset hiekasta ja märästä maasta. Karvakengät oli saatava. Istuimme alas eteiseen ja kerroin, kuinka itsellenikin opiskeluaikoina ulkomailla asuessani suomen kieli, ruisleipä ja esim. monet juhlapyhien perinteet tuntuivat yhtäkkiä erityisen tärkeiltä. Selitin, että muutoksen keskellä on luonnollista vaalia ja korostaa tuttuja asioita, jotka antavat turvaa ja lohtua uuden ja oudon keskelle. Selitin, että karvakengät haetaan ja otetaan matkaan sitten syyslomalla.

Etninen identiteetti ja sen ilmaisu esimerkiksi kielen tai symbolien avulla on tietysti oma lukunsa, mutta entäpä sateenkaariperheidentiteetti? Onko meillä edes sellaista? Tiedän, että monilla ystäväperheillämme on. Kuinka kertoa perheestämme, joka ehkä näyttää ulospäin ”aivan tavalliselta yksinhuoltajaäidin eroperheeltä”, uudessa ympäristössä?

Aikaisemmassa pienessä kotikylässämme kaikki tunsivat ja tiesivät perheemme eikä meillä ollut tarvetta eikä edes mahdollisuutta piiloutua. Toisaalta tarvetta ei ollut myöskään määrittelylle. Kaikki tiesivät tarinamme. Vaikka olimme ainoa sateenkaariperhe koko kylässä, olimme sen lisäksi aina myös yksilöitä; jonkun veljiä, lapsenlapsia, oppilaita, työkavereita, naapureita.

Silti ensimmäinen sateenkaariperheleiri muutama vuosi sitten oli käänteen tekevä. Kokemuksien ja ajatusten jakaminen vertaistukiverkostossa auttoi suhteuttamaan, näkemään myös omaa elämänpolkua eri valossa. Voimaannuin ja vahvistuin. Löysin sanoja, pystyin sanottamaan tunteita ja ajatuksiani turvallisessa ympäristössä. Sain itsevarmuutta ja rohkeutta olla enemmän minä.

Kesällä ripustin uuden kodin oven pieleen pienen sateenkaarilipun. Kun palasimme kesäreissulta takaisin parin viikon päästä, lippu oli kadonnut. Lapseni ihmetellessä asiaa sanoin, että joku on varmaan halunnut ottaa sen itselleen, koska se oli niin hieno. Uskottelin itsellenikin niin, enkä edes suostunut ajattelemaan muuta. Seuraavaksi ostan isomman ja naulaan seinään kiinni.

Vaikka perhemalleja on tänä päivänä enemmän kuin sormia ja varpaita yhteensä, uusien ihmisten kohtaaminen on havahduttanut jo monta kertaa siihen, miten tiukassa perinteinen ydinperhemalli istuu. Varmasti kaikille, ainakin naisen kanssa eläville naisille, niin viaton kysymys: ”Mitä miehesi tekee?” iskee aina vyön alle. Yleensä korjaan nopeasti ja vaivautuneesti: ”vaimoni on opettaja” ja yritän vaihtaa puheenaihetta. Joskus yksinkertaisesti vaikenen ja joskus huokaisen: ”hän on opettaja” toivoen, että kysyjä ja vaimoni eivät ikinä tapaa.

Lapseni sai koulun terveydenhoitajalta pitkän listan kysymyksiä, joista yksi oli: Keitä perheeseesi kuuluu? Poika luetteli: äiti, toinen äiti, isä, veli, koira, vaari, mummi, ákku, Irma-ahkku, Taru-täti, Meri-täti jne. Kyllä, lisäsi vielä ”jne”, koska ei kuulema jaksanut kirjoittaa kaikkia. Terveydenhoitaja luki vastauksen ja alkoi välittömästi kysellä isästä: ”Kuinka te nyt pidätte yhteyttä, kun isä on siellä kaukana?”, ”Kuinka tapaamiset nyt hoituvat?”, ”Tuletko isän kanssa hyvin toimeen?”. Hymyilin vieressä ja annoin lapsen vastailla. Sisimmässäni kuitenkin kuohahteli ja kiljuin mielessäni: äidin jälkeen siinä lukee selvästi, että ”toinen äiti”, onko tädillä valikoiva lukutaito! Päätin laittaa palautetta myöhemmin kirjallisena.

Samana iltapäivänä kävimme hammaslääkärissä. Tarkastuksen jälkeen hammashoitaja pahoitteli lapselle: ”Voi kun minulla ei ole nyt sinulle uutta hammasharjaa antaa, kun tässä on vain näitä punaisia”. Siinä vaiheessa sähähdin: ”Punainen on poikani lempiväri”. Salaa nautin hölmistyneestä naamasta ja selitysten tulvasta. Poika oli iloinen, vaikka kuulema valehtelin. Lempiväri on pinkki.

Kysyin lapseltani, onko hän kertonut uusille ystävilleen, että äidillä on vaimo. Lapsi sanoi kertoneensa äitipuolesta, jolloin kaverit olivat käsittäneet, että isällä on uusi naisystävä. Nauroimme. Sanoin, että antaa luulla tai oikaise, jos siltä tuntuu. Onneksi on Facebook, jossa asia selviää uusillekin tutuille, työkavereille ja lasten kavereiden vanhemmille pienellä seinävakoilulla.

Tuntuu kuitenkin jollakin tapaa tärkeältä merkitä itsensä ja perheensä näkyvästi osaksi sateenkaarikansaa. Tekee mieli näyttää ja julistaa, että me olemme niitä, joiden mielestä rakkaus ja ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Muutto ja uusi ympäristö antavat virkistävän mahdollisuuden uuden nahkan luomiseen. Määritellä ja tulla määritellyksi. Purkaa määrittelyjä, joista haluaa pois. Ottaa etäisyyttä ja päästää lähelle. Vetää rajoja tai purkaa aitoja, saada perspektiiviä ja tutkiskella sitä, mikä itselleen juuri nyt on tärkeää. Millainen olen ja millaisena haluan näyttäytyä maailmalle? Viestinkö ulospäin sitä mitä olen sisältä? Uusi ympäristö antaa liikkumatilaa ja riisuu stigmoista.

Tällä hetkellä tuntuu yllättävän kevyeltä ja vahvalta seistä omalla maallaan. Täällä en ole etelän riuku (suomalainen saamenmaassa) vaan osa alueella eläneiden ihmisten ja sukupolvien jatkumoa. Osa tarinaa, jossa kukaan ei kyseenalaista oikeuttani olla yhteisön täysvaltainen jäsen.

Virkavapaalla ja uusien ammatillisen haasteiden edessä uudelleen määrittelyn prosessissa on myös ammatti-identiteetti. Lisäksi olen ensimmäistä kertaa elämässäni talon ainoa aikuinen, perheen kaksi muuta tasa-arvoista vanhempaa ovat niin kaukana, että tapaamiset onnistuvat vain lomilla. On jännittävää nähdä, mitä elämä tarjoaa, kun sille on avoin. Mitä tapahtuu, kun päättää seurata sydäntään. Mitä tulee tilalle, kun jotakin jää taakse ja mistä haluaa pitää kiinni silloinkin, kun muutoksen tuulet tuivertavat. Me pidämme kiinni ainakin karvakengistä ja sateenkaaresta. Liu’umme pitkin sateenkaarta karvakengissämme ja huudamme: ”Eläköön yhdenvertaisuus ja oikeudenmukaisuus!” Kikatamme ja tipahdamme suoraan aarrearkkuun, joka on täynnä ääriään myöten täynnä kaunista ja hyvää.

 

Elämää sateenkaariperheessä

Sitä havahtuu välillä ja tajuaa kuinka paljon itsellään on. Kuinka paljon rakkaita ihmisiä pyörii jokapäivä jaloissa ja kuinka vähän niistä hetkistä menee nauttimiseen. Sitä tajuaa kuinka paljon rakkautta annan ja saan. Ja kuinka vähän ihan perus arjesta osaa nauttia, vaikka pitäisi osata nauttia joka hetkestä, kuin ne olisi elämän viimeiset hetket. Pitäisi osata nauraa maitolaseille, jotka kaksivuotias kaataa pöydälle tai pyykkivuorille kodinhoitohuoneen lattialla. Välittää vähemmän sotkuista pöydillä ja elämisen jäljistä. Lapset ovat pieniä vain hetken, eikä sitä aikaa saa enää takaisin. Ja vaikka nyt ei olekaan uusivuosi, jolloin tehdään uudenvuodenlupaukset, teen minun lupaukseni nyt; lupaan yrittää nauttia elämästä jokapäivä ja nauttia läheisistä ihmisistä, lapsista, puolisosta, pyykki- ja tiskivuorista ja jopa niistä maitotahmoista lattialla. Ja yritän muistaa lupaukseni myös silloin kun tuntuu että koko maailma on tätä äitiä vastaan.

Kesä on tullut ja on ihana huomata kuinka naapureiden pihat ja puutarhat ovat työn alla. Kuinka ne istuttavat kukkia ja ajelevat nurmikkoa. Mekin olemme rakentaneet pihallemme aidan, jotta voisimme antaa lapsemme, myös ne karvaiset, telmiä rauhassa pihalla ilman pelkoa, että joku heistä juoksisi autotielle selän käännettyämme. On hassua huomata kuinka tästä lämmöstä nauttii vähemmän, kun vyötärönympärys on triplaantunut ja mukana kantaa koko ajan patteria.

Nina Blomerus

Elämää sateenkaariperheessä

Saimme 18.päivä tietää, että masuasukilla on kaikki hyvin ja että hän voi hienosti. Saimme tietoomme myös sukupuolen ja tyttöhän sieltä tulee.Nyt voimme alkaa suunnittelemaan vauvan huonetta, josta tulee koko perheen projekti. Hain vanhemman tyttäremme päiväkodista ja hän odotti innolla uutisia. Hän toivoi tyttöä ja oli ilo kertoa, että ’hänen toiveensa toteutui’. Illalla katsoessamme ultra kuvia hän kuitenkin tokaisi, että haluaa myös pikkuveljen. No, minäpä pistän tilaukseen!

Olemme alkaneet järjestämään uuden perheenjäsenemme huonetta, joka on aikaisemmin toiminut vierashuoneena. Olemme katsoneet läpi tyttöjen vaatekaapit ja siirtäneet pienet vaatteet sivuun odottamaan uutta käyttäjää.

Tällähetkellä istun olohuoneen sohvalla ja rauhoitun ensimmäistäkertaa tämän päivän aikana. Aurinko paistaa ikkunoista sisään siniseltä taivaalta ja naapurien lapset pyöräilevät pitkin katuja nauraen ja huutaen. Meidän pienin tyttäremme on päiväunilla ja vanhempi lähti puolisoni kanssa kauppaan. Koirat lepäävät jaloissa, kissat nukkuvat saunassa ja kilpikonna pitää vahtia akvaariossaan. Tähän on hyvä lopettaa.

Nina Blomerus

Elämää sateenkaariperheessä

Tasa-arvoinen avioliittolaki herättää paljon mielipiteitä ja kun se on näin esillä, se herättää minussa esimerkiksi paljon vihan tunteita ja turhautuneisuutta. Olen lukenut netistä ja lehdistä paljon mm. perussuomalaisten mielipiteitä tästä asiasta ja se pistää niin vihaksi!

”Saarakkala hahmotteli tulevia ongelmia, jos homoseksuaalit nostetaan yhteiskunnan silmissä yhtä arvokkaiksi kuin heteroseksuaalit. Jos homot ”himoitsevat” miehiä ja lesbot naisia, eivät he voi olla näiden kanssa alastomina saunassa ja suihkussa. Siinä alkua yhteiskunnan ongelmille, jos tasa-arvo totetutetaan.” (Vaeltaja2006, http://ranneliike.net/teema/eduskunnan-lahetekeskustelu-kansanedustaja-saarakkala-ennusti-ongelmia-suihku-ja-pukuhuonetiloihin?aid=10778.)

Eli, me homot ja lesbot olemme pohjasakkaa, joilla ei ole minkäänlaista oikeutta nousta yhteiskunnassa tasa-arvoisiksi, yhtä arvokkaiksi? Eikö kuulosta vähän hullulta? Hyvät ihmiset, me olemme 2000-luvulla, emme 70- luvulla, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia. Mekin olemme ihmisiä! Ja myös me osaamme rakastaa ja haluamme tulla rakastetuksi. Minä ainakin haluan, että minua ja minun perhettäni kohdellaan tasa-arvoisesti. Haluan naimisiin rakastamani naisen kanssa ja haluan voida muistella häitämme lämmöllä.

Toinen verta kiehuttava asia on se, että homo- tai lesbopariskunnat eivät joidenkin mielestä saisi hankkia lapsia. Että se olisi täysin luonnotonta ja että vain mies ja nainen ovat parhaita lapsen kasvattamiseen. Onhan se totta, että lapsien tekoon tarvitaan nuijapäitä ja munasolu, eikä se haikara tuokaan niitä, mutta se ei tarkoita sitä etteikö homo- tai lesbopariskunnat ole yhtä hyviä tai kenties parempia vanhempia kasvattamaan lapsistaan kunnon kansalaisia. Kertokaas kuinka monta kertaa samaa sukupuolta oleville sattuu vahinkoja ja syntyy ei-toivottuja lapsia? Mielipiteeni on se, että ne homo- ja lesbopariskunnat, joilla on jo lapsia tai ovat hankkimassa niitä, ovat parhaimpia vanhempia ikinä. He tosissaan haluavat yhdessä lapsen, jonka he voivat yhdessä kasvattaa yhteiskunnan mielipiteistä ja painostuksesta huolimatta.

Nina Blomerus

Elämää sateenkaariperheessä

Tänä aamuna heräsin lapsien huutoon, kun he istuivat syömässä aamupalaa paremman puoliskoni kanssa. Puin päälleni aamutakin ja raahauduin keittiöön katsomaan kuinka paahtoleivät lensi ja jogurtit kaunisti laminaattilattiaa. Näin meillä useinmiten aloitetaan aamut. Nuorimmaisella palaa käpy, kun ruoka ei ole nenän edessä välittömästi ja vanhimmainen taas kiukuttelee muuten vain. Aamut ovat hankalia koko meidän perheelle ja aamupalaa on hankala nauttia yhdessä, kaikki samaan aikaan tyytyväisenä. Mutta en koe tätä maailmanloppuna, niinkuin useammat varmasti kokisivat.

Aamupalan jälkeen lapset lähtevät leikkimään ja koirat pitää käyttää ulkona tarpeillaan. Lounaan jälkeen nuorimmainen menee päiväunille ja vanhempi saa kahdenkeskeistä aikaa joko Äidin tai Mamman kanssa. Välillä istutaan jäähyllä ja välillä halaillaan. Rakastetaan. Niinkuin jokaisessa perheessä. Enkä vaihtaisi tätä mihinkään, vaikka välillä tekisi mieli lähettää lapset ja eläimet kuuta kiertävälle radalle.

Elokuun alussa perheemme kasvaa yhdellä jäsenellä mikäli kaikki sujuu hyvin. Ultrassa kaikki näytti olevan kunnossa ja maaliskuun puolessavälissä selviää suoko luoja meille lisää tyttöjä tähän perheeseen vai kenties pojan. Olimme suunnitelleet tätä jo kauan ja onneksi saimme tällekkin lapselle saman luovuttajan kuin tytöillemme. Mutta tälläkertaa minä olen raskaana, eikä puolisoni. Se on uutta minulle. Tällä kertaa minä synnyttäisin meille yhteisen lapsen.

Nina Blomerus